Laiska ja saamaton – työtön työyhteiskunnassa

Kirjoitus on julkaistu Debatissa 3/2013
 
Työ- ja elinkeinoministeriön mukaan työttömyys kasvoi taas kesäkuussa. Massairtisanomiset tuntuvat nyt uhkaavan jokaista työtä tekevää asemasta ja koulutustaustasta riippumatta. Työttömyyden uhka alkaa olla ajalle tyypillinen kokemus. Synnyttääkö se kuitenkaan solidaarisuutta vai merkitseekö työttömyys yhä epäonnistumista?

Kesällä kohistiin ulkomaisten mansikanpoimijoiden viisumiongelmista ja pelättiin marjojen jäävän keräämättä. Internetin keskustelupalstoilla pohdittiin, pitäisikö työttömät velvoittaa peltotöihin. Työttömän muuttaminen hyödyttömästä hyödylliseksi katsottiin tärkeämmäksi kuin työnantajan velvoite maksaa työstä reilua palkkaa.

Monesti on keskusteltu myös työttömän oikeudesta viedä lapsensa hoitoon. Lapsen oikeus sosiaalisen elämänsä kehitykseen on ollut toistaiseksi voitokas vaatimus. Kotona oleva vanhempi ei kuitenkaan mielikuvissa tee mitään vaan laiskottelee päivät pitkät. Työtäkään hän ei ilmeisesti hae, onhan hän edelleen työtön.

Syrjäytymiskeskustelun yhteydessä työttömyys nähdään usein rakenteellisten ja henkilökohtaisten syiden summana. Yhteiskunnan toimet kuten opiskelupaikkojen takaaminen tai tukityöllistäminen voivat epäonnistua. Työn vieroksunta tai ilmaisella rahalla eläminen taas ovat yksilön valintoja. Julkisessa keskustelussa työtön on taakka yhteiskunnalle.

On kuitenkin monenlaista työttömyyttä. Massairtisanomisten kohteeksi joutunutta ei ehkä tuomitakaan saamattomaksi epäonnistujaksi. Nuori taas saa helpommin laiskan nimikkeen. Toisaalta pitkäaikaistyöttömät leimataan toivottomiksi tapauksiksi, sopeutumattomiksi.

Työttömyyden tulisi olla väliaikaista, ohimenevää. Hyvinvointiyhteiskunta tarjoaa turvaa niille hetkille, jolloin elämä pettää alta. Kuitenkin on aina niitä, joita joudutaan tukemaan pidempiaikaisesti. Se, halutaanko heidät nähdä ongelmana vai osoituksena hyvinvointivaltion tarpeellisuudesta, vaikuttaa heidän asemaansa.

Työ määrittää ihmistä niin, että sen puute voi johtaa vakaviinkin identiteettiongelmiin. Pitkään työttömänä olleen saattaa olla myös vaikea saada työtä, jos työnantaja pelkää työttömyyden olevan seurausta henkilökohtaisista ominaisuuksista. Työttömässä täytyy olla jotakin vikaa koska hän ei ole työtä löytänyt. Stigmatisointi voi vaikeuttaa työnhakua myös työvoimaneuvojan puolelta. Työtön voi myös jäädä yksin piiloon epäonnistumisen tunteensa kanssa. Muut eivät välttämättä osaa suhtautua työttömän statuksen muuttumiseen tai, pitkäaikaistyöttömän tapauksessa, muuttumattomuuteen.

Yhteiskunta perustuu monella tapaa työlle. Työntekijä maksaa veroja ja tekee osansa kansantalouden pyörittämiseksi. Henkilön status perustuu usein palkkaan ja työnimikkeeseen, ammatti-identiteetissä eletään suuri osa elämää. Asuinpaikka valitaan työn mukaisesti. Tärkeimpiä etappeja uusiin ihmisiin tutustuessa onkin selvittää mitä he tekevät työkseen tai mitä opiskelevat.

Miten ihmistä arvotetaan jos ei työn perusteella?

Pätkätyöt, irtisanomiset, akateeminen työttömyys. Työttömyys ilmiönä vaikuttaisi toistaiseksi pysyvältä. Sitä on kuitenkaan turha pitää suurena epäonnistumisena, henkilökohtaisena stigmana. Työttömyyttä tuskin kukaan toivoo, vaan työtä jossa viihtyy. Työttömien stigmatisoinnin sijaan olisi syytä kyseenalaistaa työttömien reservin väistämättömyys. Työttömyys harvoin on henkilökohtainen valinta, se syntyy markkinavoimien ja yhteiskunnallisten päätösten yhteisvaikutuksessa. 

Elina Saario

Kirjoittaja on ROSO:n sihteeri, joka sinileväisen Tuusulanjärven rannalla unelmoi Ounasjoen viileistä virtauksista.